perjantai 21. kesäkuuta 2013

Miksi hymyileminen on meille suomalaisille niin vaikeaa?

Hei!

Nyt on juhannus alkanut ja aurinko paistaa lähes kirkkaalta taivaalta. Jo eilen juhannuksenvieton railakkaimmin aloittaneilla voi tänään olla vähän matalapainetta, mutta pari tasoittavaa tai burana kurkusta alas, niin elämä taas hymyilee. Eikö niin? Jos nyt tänään meillä Suomessa joku kehtaa näyttää toisille kansalaisille pahaa naamaa, niin yhteisen hyvän puolesta tämän kyseisen henkilön pitää heti samantien mennä katsomaan itseään peiliin ja peililleen kunnolla hymyilemään. Veikkaampa, että suurella todennäköisyydellä peili hymyilee silloin hänelle myös takaisinkin. Näinhän se menee, että hymyyn vastataan hymyllä ja persenaamaan vastataan vähintään yhtä rumalla naamalla. 

Mollikansahan me olemme. Se tiedetään. Täällä kylmassä Pohjolassa ajatellaan yleensä niin, että jos joku meille julkisesti hymyilee, niin hän on silloin täysi pelle. Tämän luokittelun jälkeen me teemme sitten kaiken mahdollisen tämän kyseisen "pellen" hymyn hyydyttämiseksi. Tämä asia menee pitkälti samalla logiikalla kuin se surullisenkuuluisa perisuomalainen kateuskin. Eli, jos itsellä ei mene hyvin, niin silloin pidetään kaikin keinoin aina huolta myös siitä, että kenelläkään muullakaan ei mene koskaan hyvin. Eli, kun itsellä on huono päivä, niin sitten pidetään huolta siitä, että kaikille muillekin kanssaeläjille päivästä tulee huono päivä. Kysehän on tietenkin tässä kohdin nimenomaan siitä, että Suomessa solidaarisuutta toisia ihmisiä kohtaan ilmaistaan enimmäkseen vain negatiivisesti. 

Ehkä syy tähän ongelmaan on meidän kylmässä ilmastossamme. Lämpimämmistä maista tulevat ihmiset hymyilevät meitä paljon enemmän toisilleen. Siitäkin huolimatta, että heillä on monella takanaan paljon rankempi menneisyys kuin meillä kenelläkään. Itselläni on myös kaukaa meille Suomeen tulleita treenikavereita ja olen aina suuresti arvostanut heidän positiivisuuttaan ja avuliaisuuttaan. Suomessa kaikki ovat enemmän tai vähemmän yksin, mutta onko se nyt mikään ihme, kun kaikki aina vaan murjottavat. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että negatiivisuus on meillä suomalaisilla täysin omien korviemme välissä. Yleinen elämänasennevamma on meillä kiistaton tosiasia. 

Otan havaintoesimerkiksi pääkaupunkiseudun ruuhkabussit. En ole ikinä nähnyt niissä busseissa kenenkään koskaan hymyilevän. Sama tilanne on aina niin aamulla kuin työpäivän jälkeenkin. Luulisi, että joltain työssäkäyvältä matkustajalta irtoaisi joskus hymy edes työpäivän jälkeen. Mutta näin ei koskaan kuitenkaan tapahdu. Flunssa-aikana ruuhkabusseissa ollaan negatiivisella tavalla jälleen hyvinkin solidaarisia toisia matkustajia kohtaan. Toisia ihmisiä päin pärskimällä pidetään aina huoli siitä, että kaikki muutkin matkustajat saavat aina sen saman flunssan kuin meillä itsellämmekin on. Itse olen ainakin julkisilla paikoilla yleensä aina hyväntuulinen ja ystävällinen. Tästä syystä en voi toisten ihmisten julkista murjotusta useinkaan ymmärtää. Välillä hymyilen näille murjottajille jo tahallanikin. Ehkä he sitten pitävät minua pellenä, mutta itse olen siinä tapauksessa mieluummin aina se pelle kuin se persenaama. 

Pahoittelen ronskia ilmaisuani, mutta en ole ainakaan vielä tähän mennessä keksinyt näille murjottajille paremmin sopivaakaan ilmaisua. Eli, syy ronskiin kielenkäyttööni on siis suomenkielessä, ei minussa. No, leikki leikkinä. Ronski ilmaisuni kertoo kuitenkin siitä, mitä mieltä usein olen näistä murjottajista. En ymmärrä ollenkaan sitä, että mikä asia meillä Suomessa on nyt niin huonosti, kun lähes kaikkien pitää aina murjottaa. Meillähän kaikki on Suomessa aina paljon paremmin kuin valtaosassa muita maailman maita.

Eli, paljon lisää bumtsi bumia ja aira samulineja tarvitaan meille Suomeen. Varsinkin nyt, kun elämme taloudellisen taantuman aikaa. Älkää syökö masennuslääkkeitä huonoon fiilikseen, vaan opetelkaa hymyilemään. Vastoinkäymistenkin keskellä. Aina hymy ei irtoa keneltäkään, mutta yleensä edes jonkinlainen suupielten nostaminen pitäisi meiltä kaikilta onnistua. Sitä paitsi hymy ei maksa mitään ja se myös yleensä tarttuu samalla muihinkin. Ruuhkabusseissa hymy ei näytä tarttuvan, mutta itselle tärkeintähän on silloin se, että pysyy ainakin itse hyvällä tuulella muista ihmisistä huolimatta. Jokainen joutuu elämään oman naamansa kanssa eli omapahan on häpeensä. 

Kaikilla blogini lukijoilla riittää kyllä varmasti aina hymyä ja positiivisuutta. Ja vaikka muillekin jaettavaksi. Vai riittääkö?

T: Sami Korpiola

2 kommenttia:

  1. "Eli paljon lisää bumtsi bumia ja aira samulineja tarvitaan meille Suomeen. " Aivan upea kommentti,kannatan!Lets keep smiling.

    VastaaPoista
  2. Hei!

    Kiitos kommentista. Täytyy myöntää, että nuorena poikana itsekin Bjurströmille ja Samulinille naureskelin ja pidin heitä "pelleinä". Nyt arvostan heitä suuresti. Heidän positiivisuutensa lisäksi arvostan heidän rohkeuttaan ja aitouttaan. Heille tanssi antaa sen saman minkä potkunyrkkeily antaa minulle. Liikunta on parasta lääkettä kaikkeen. Positiivinen elämänasenne tulee kuitenkin halusta elää täysillä ja nauttia jokaisesta hetkestä. Niinhän se Mike Tysonkin sanoi, että nyrkkeilijä on parhaimmillaan silloin kuin hän rakastaa kehässä olemista ja siitä koko sydämellään nauttii. Rentous on siis tärkeä elementti niin kehässä kuin kaikessa muussakin elämässä.

    Televisiosta on näytetty Aira Samulinin vanhainkotivisiittejä. Samulin vie vanhainkoteihin positiivista energiaa ja vanhuksia vähän siinä ohessa jumppauttaakin. Monet vanhuksista ovat Samulinia nuorempia, mutta silti hymy ei irtoa millään. Tosiasiassa monet vanhuksista ovat edesvastuuttomien lääkereiden takia vahvassa lääkehuurussa. Tästä syystä vanhukset eivät paljon enää välitä edes vaipanvaihdostakaan. Ongelma on vanhuksilla yksinäisyys. Heillä on kaikilla yksinäisyyden hoidossa tukenaan 10 eri lääkettä, joista he ehkä yhtä tai kahta oikeasti tarvitsevat fyysisten sairauksiensa takia. Minusta tämä kertoo paljon myös suomalaisesta yhteiskunnasta. Kaikki ovat yksin ja kukaan ei auta ketään. Etelän maissa suku auttaa ratkaisemaan vanhusten yksinäisyyden. Suomessa sukulaiset kippaavat vanhuksen laitokseen ja sen jälkeen korkeintaan arvostelevat laitoksen toimintaa.

    Suomessa ajatellaan, että toisten ihmisten onnellisuus on meiltä itseltämme jotain pois. Tai sitten ajatellaan juuri niinkuin aiemmin sanoin, että jos itsellä ei mene hyvin, niin sitten muillakaan ei saa mennä hyvin. Meillä ajatellaan myös usein, että toisten ihmisten auttaminen on jonkinlainen heikkouden osoitus. Ikäänkuin välittämisen ja rakkauden tunteet olisivat meille itsellemme toisten mielestä noloja asioita.

    Itse haluan omalta osaltani tuoda uutta näkökulmaa yhteiskuntaamme. Tarkoitus ei ole olla epäisänmaallinen. Minusta yhteiskuntamme arvostelu ei ole epäisänmaallista, vaan päinvastoin. Haluan vaikuttaa siihen, että meillä meininki muuttuu positiivisemmaksi. Ja kuten sanottu, niin kaikki materiaaliset asiathan meillä on erinomaisella tasolla, joten miksi turhaan murjottaa.

    T: Sami Korpiola

    VastaaPoista