Työkyky vai suorituskyky?

Hei! 

 

Aloitan tämän asian käsittelyn sanomalla heti alkuun, että en ole Business Coach enkä ole poliitikko. Tiedän, että Suomen koulutuspolitiikassa ja työvoimapolitiikassa on paljon asioita, jotka eivät toimi kunnolla. Työpaikkakulttuurissamme on myös paljon parannettavaa. Toiset ammattilaiset saavat kuitenkin ratkoa nämä ongelmat. Se ei ole minun juttuni. Itse olen vähän sellainen oman tien kulkija muutenkin, enkä osaa olla riittävän hyvä sosiaalinen pelaajakaan. Työpaikkojen työkykyasiat näen niin, että työyhteisön työkyky on kaikkien työntekijöiden yhteenlaskettu työkyky. Jos yhtälöt työpaikalla toimivat niin, että työntekijät syövät toinen toisensa työkykyä, niin silloin koko työpaikan työkyky laskee reippaasti. Jos taas työntekijät tukevat omalla toiminnallaan toinen toisiaan, niin silloin myös koko työpaikankin työkyky pysyy hyvällä tasolla. Toiset ammattilaiset tarjoavat siis keinot siihen, että työntekijät ja työnantaja saavat tältä osin yhtälönsä toimimaan kokonaistyökyvyn kannalta paremmin. Business Coacheilta löytyy jos jonkinlaista formaattia ja kaavaa työpaikkojen ongelmien ratkaisemiseksi. 

 

Itse en kovin paljon usko siihen, että työpaikkojen yhtälöt saadaan tältä osin koskaan toiminaan maksimaalisesti. Kun iso joukko "aikuisia" ihmisiä viettää aikaa vuositolkulla neljän seinän sisällä 8 tuntia päivässä 5 päivää viikossa, niin kyllähän työpaikoista silloin aina tulee sellaisia aikuisten hiekkalaatikoita. Yksi kaverini vertasi työpaikkoja kerran apinahäkkeihin. Hän sanoi, että työpaikoilla käyttäydytään usein samalla tavalla kuin iso joukko apinoita olisi pistetty liian pieneen häkkiin. Tottahan tämä on ja täysin selvä asia. Sitten, kun ihmisillä on aina vielä oma taloudellinen intressinsäkin pelissä, niin se ei ainakaan helpota asiaa yhteisön hyvinvoinnin kannalta. Jos ihmiset työpaikoilla syövät toistensa työkykyä, niin minulla on keinoja siihen, että heidän oma työkykynsä ja sitä kautta myös koko yhteisön työkyky ei täysin romahda. Sorry, vaan. Ei ollut tarkoitus pitää mitään mainospuhetta, vaan tarkoitus on hahmotella itse asiaa.

 

Työkykyä määritellään virallisesti niin, että lääkärit arvioivat työntekijän työkykyä suhteessa siihen työhön, mitä hän tekee. Tuomioita on heillä kolmenlaisia. Eli ihminen on työhönsä nähden joko työkykyinen, vajaakuntoinen tai työkyvytön. Jos tuomio on jompi kumpi jälkimmäisistä, niin sitten lääkärit alkavat miettimään työkykyongelman ratkaisuksi sairaslomia ja/tai erilaisia eläkeratkaisuja. Toisissa työpaikoissa työntekijältä vaaditaan enemmän työkykyä ja toisissa työpaikoissa riittää vähempikin työkyky. Eläkepolitiikka on meillä myös aika lailla hakuteillä, koska koko ajan ihmisiä siirretään joukoittain täysin turhaan erilaisille vajaakuntoisuuseläkkeille. Se asia on taas sitten poliitikkojen vastuulla jo kansantaloudellisten intressienkin takia korjata.

 

Itse puhun työntekijöiden työkyvyn sijaan yleensä mieluummin työntekijöiden suorituskyvystä. Työkyky mittaa minun mielestäni karrikoidusti sanottuna monen työntekijän kohdalla vain sitä, että jaksavatko he istua työpaikalla 8 tuntia päivässä vai eivät. Työkyky ei kerro silloin paljonkaan heidän suorituskyvystään. Työnantajia kiinnostaa tietenkin aina enemmän työntekijöidensä suorituskyky kuin muodollinen työkyky. Tai ainakin pitäisi kiinnostaa. Itse näen ihmisten työuran aikaisen elämän niin, että ihminen joutuu sen aikana koko ajan ottamaan iskuja vastaan. Erät ovat pitkiä ja tauot lyhyitä. Tässä kohdin tauot tarkoittavat tietenkin lomia. Aina homma ei mene edes sääntöjen mukaankaan. Oleellinen kysymys on työntekijöiden kohdalla se, kuinka hyvin he tämän leikin kestävät. Kaikki ihmiset pehmiävät pikku hiljaa kymmenien erien (työvuosien) seurauksena. Kysymys on vain siitä, kuinka paljon. Iskut tulevat stressin muodossa. Hyvää kuntoa tarvitaan liikkeessä pysymiseen ja iskuista selviämiseen. Kun ihminen pehmiää, niin suorituskyky laskee nopeasti. Sen jälkeen iskut tuntuvat kovemmin ja niitä tulee vastaanotettavaksikin koko ajan enemmän ja enemmän.
 

Pieni sivuraide tähän väliin. Joitain ihmisiä ehkä jurppii kamppailulajeista soveltamani esimerkit. Keksiköön nämä ihmiset sitten itse itselleen omat heille itselleen paremmin sopivat esimerkit näihin asioihin. Joitain ihmisiä saattaa jurppia myös se, että puhun niin paljon liikunnan merkityksestä. Nämä ihmiset eivät ilmeisesti pidä liikunnasta. He eivät ole siis vielä löytäneet liikunnan iloa elämäänsä. Varmaa on se, että he eivät ole vielä tajunneet myöskään liikunnan kokonaisvaltaista merkitystä heidän omaan hyvinvointiinsa. Jokainen tietysti saa tehdä täysin niin, kuin itse haluaa. En ala heille saarnaamaan asiasta sen enempää. Tässä tulee mieleen se yksi mainos, mikä pyöri televisiossa joskus kauan aikaa sitten. Taisi olla maito-mainos. Siinä joku ukkeli kovaan ääneen ilmoitti, että hän ei koskaan juo maitoa. Sitten mainoksessa ilmoitettiin, että "ja sehän näkyy myös naamasta". Vähän samaan tyyliin, kuin sanotaan, että sehän näkyy naamasta, kun lakkaa saamasta. Niille, jotka liikunnan suhteen ovat ennakkoluuloisia tekisi monesti mieli sanoa, että liikunnan puute näkyy selvästi myös heidän omasta naamastaan. Tämä on yleensä aina myös tosiasiakin. Kun on näille ihmisille "myymässä itseään", niin totta kai pitää heille vain hymyillä ja ajatella itsekseen, että omapahan on häpeensä. 

 

Ihmisen vahvuus on pitkälle hänen korvien välissään. Valitettavasti on kuitenkin niin, että jos hänellä ei ole välineitä ylläpitää ja kehittää tätä vahvuutta, niin silloin se jää suurelta osin kokonaan hyödyntämättä. Terveys on tietenkin kaiken a ja o. Jos se pettää, niin elämä menee aina tosi vaikeaksi. Suorituskyvyn kannalta oleellinen asia on fyysinen kunto. Fyysinen kunto ei näy vain kropasta vaan se näkyy myös naamasta. Liikunta on parasta stressi- ja psyykelääkettä muutenkin. Se auttaa tietenkin tehokkaasti myös kaikkiin fyysisiin vaivoihin ja ennen kaikkea yleiseen jaksamiseen. Ihminen on monimutkainen psykofyysinen kokonaisuus, jossa tasapaino kaikkien osa - alueiden välillä ratkaisee paljon. Jos olet huonossa fyysisessä kunnossa, niin voit huonosti myös henkisestikin. Ja, jos taas olet huonossa henkisessä kunnossa, niin voit huonosti fyysisestikin. Ihmistä ei ole luotu istumaan päätteen ääressä 8 tuntia päivässä, vaan ihminen on luotu liikkumaan. Ihmisen aineenvaihdunta ei toimi kunnolla, jos liikuntaa ei ole tarpeeksi. Korvien välikään ei siis toimi kunnolla ilman liikuntaa. Näinhän se menee. Omaa ajatteluaan on myös vaikea kehittää ilman koko kehon tasapainoa.

 

En ole mikään urheilufriikki itsekään. Monesti löhöilen ja joskus olen viihteelläkin. Intohimo potkunyrkkeilyyn pelasti minut aikanaan täysin. Hirvittää vain ajatella, millaisessa kunnossa nyt olisin ilman tätä intohimoa. Olisin täysin työkyvytön ja vaikeasti sairas. Täytän elokuussa 40 vuotta. Monet ihmiset ihmettelevät sitä, miksi tappelen vapaa - ajallani nuorten kamppailijoiden kanssa. Nämä ihmiset eivät ymmärrä intohimoani, mutta he eivät myöskään tiedä tai tajua sitä, mitä suurta positiivista tämä rakkaus lajiin on minulle tehnyt. Juoksemiseen, punttien nostelemiseen tai uimiseen minulla ei ole mitään erityistä intohimoa. Teen niitä kuitenkin siksi, että jostain syystä vain nautin itseni fyysisestä rääkkäämisestä liikaa. Tärkeää on harrastaa liikuntaa monipuolisesti. Jo pelkästään treeni-innonkin takia. Kaikki lajit tukevat toinen toisiaan. Kerron taas esimerkin. Alkukeväästä pohkeeni repesi oman lajini harjoituksissa. En sen takia pystynyt kunnolla edes kävelemään. Huomasin kuitenkin, että uiminen ja vesijuokseminen onnistuvat vammasta huolimatta täysin normaalisti ja siksi juuri vesiliikunnan avulla kuntoutinkin pohjevammani. Oman lajini ja alapotkuihin painottuvan ottelutyylin takia jalkani ovat monesti niin sanotusti aika heikossa hapessa. Reisiäni siis pilkotaan sääriluilla. Jalkojen toipumisen aikana rakennan usein kuntopiirin avulla yläkroppaa. Uiminen parantaa kaikki vammat ja on kiistatta parasta kuntoliikuntaa. Juoksemisesta en pidä ollenkaan, mutta se on aina välttämätön osa peruskuntoharjoittelua. Kaikista treeneistä tulee minulle kuitenkin treenin jälkeen aina hemmetin hyvä fiilis. Arjen huolet unohtuvat ja mieli on positiivinen. Ronskisti sanottuna minun jumalani on urheilu. Muita jumalia en tuekseni tarvitsekaan. 

 

Pointti on se, että suorituskyky on se kapasiteetti, mikä meillä on kulloinkin käytettävissämme. Kun vanhenemme, niin tämä suorituskyky heikkenee koko ajan. Vuosien stressi näkyy erityisesti niiden naamasta, jotka eivät ole pitäneet fyysisestä kunnostaan huolta. He ovat väsyneen näköisiä ja vanhenevat ennen aikojaan. Näin se vaan menee. Näiden ihmisten elämänilo on matkan varrella yleensä suurimmaksi osaksi kadonnut ja heidän olemuksensakin on yleensä negatiivisesti latautuneen oloinen. Moni uraihminen on nykyään jo tajunnut liikunnan merkityksen oman jaksamisensa kannalta. Moni työnantajakin on myös jo ainakin osittain tajunnut oman etunsa tältä osin. Itse olen sitä mieltä, että työnantajien kannattaisi taloudellisen etunsakin kannalta antaa työntekijöidensä välillä treenata työajallakin sekä ostaa joka päivä hedelmiä kahvipöytiin. Jotkut viisaat ja edistykselliset työnantajat ovat näin jossain muodossa jo tehneetkin. Nuutunut päätteen ääressä pasianssia pelaava työntekijä ei ole kovin tuottava työntekijä muutenkaan. Hänen jatkuvat sairaslomansakaan eivät ole työnantajan edun mukaisia. Palkka pitää niiden aikana maksaa, mutta työpanos jää siltä ajalta työnantajalta kokonaan saamatta.

 

Jokainen ihminen on vastuussa omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan viime kädessä vain itselleen. Jokainen elää omaa elämäänsä ja tekee sen suhteen omat valintansa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että elämää on työuran jälkeenkin. Se, millaisessa fyysisessä ja henkisessä kunnossa kukin on työuran aikana vaikuttaa suoraan siihen millaisessa kunnossa kukin on myös sen jälkeen. Jos ne vuosien varrella vastaan otetut iskut paljon työuran jälkeen painavat, niin silloin elämän viimeinen vaihe eli eläkkeellä eläminen ei olekaan niin mukavaa kuin etukäteen luulimme. 

 

Lopuksi vielä kommenttia niiden "uratykkien" suuntaan, jotka väittävät, että aikaa liikunnan harrastamiseen ei ole. Näille ihmisille sanoisin sitä samaa, kuin mitä joku selittelystä närkästynyt kuulija sanoi lihaville ihmiselle joskus aikanaan. Eli, että kerkeättehän te syömäänkin. Ajan puute on maailman yleisin tekosyy. Liikunnan kokonaisvaltainen vaikutus näkyy sitä paitsi kaikessa. Myös unen laadussa. Siten lyhyemmätkin unet riittävät ja aikaa taas säästyy muuhun. No, harva on meistä oikeasti niin kiireinen, että pitää alkaa vielä oman "kiireensä" takia normaalista yöunestaankin tinkimään. Ja sitä paitsi, jos nämä "kiireiset" ihmiset luulevat tekevänsä tuottavaa työtä koko valveillaoloaikansa ajan, niin täysin väärässä varmasti ovat. Varsinkin silloin, jos päivittäinen liikunta on jäänyt tekemättä. Monet minun ikäiseni noin nelikymppiset ihmiset sanovat, että ikänsä takia he eivät enää voi olla samassa kunnossa kuin olivat parikymppisenä. Kyllä voivat. Treenata pitää vain paljon enemmän kuin parikymppisenä. Tätä eivät monet tajua. He luulevat, että tunti tai pari tuntia liikuntaa viikossa riittää pitämään heidät kunnossa. Mitä enemmän vuosia kertyy, niin sitä enemmän pitää treenata. Jotkut minun ikäiseni valittavat jo usein sitäkin, että he eivät enää ikänsä takia palaudu treeneistä yhtä hyvin kuin nuorempana. Syy ei ole heidän iässään vaan siinä, että he eivät ole kunnossa ja siitä syystä he eivät palaudu. Näille ihmisille kerron usein esimerkin maratonjuoksijoista. Jotkut heistä ovat melkein 70-vuotiaita. Silti he juoksevat maratonin lähes joka viikonloppu. Joskus jopa neljänä päivänä peräkkäin. Ja vielä koviin aikoihin. Kun mittarissa on 70 vuotta, niin silloin en enää sano mitään. Sitä nuoremmille sanon tämän asian osalta aina, että älkää selitelkö. 

 

Ei muuta kuin lenkkarit jalkaan ja menoksi! Kesällä kylmyyskään ei voi olla tekosyynä.

 

T: Sami Korpiola